Trump loppuu, lopunko minäkin?

Nyt näyttää siltä, että itsen ulkopuolelta on löydettävä jatkokertomus, johon voi suhtautua sekä suurella tunteella että omaa tärkeyttä korostamalla. Thank God for Fucking Trump!

Luen NewYorkTimes:ia ja olen huoneessa ainoa, joka nappaa CNN:n englannin kielisestä selostuksesta pienetkin vihjaukset, vitsit ja viittaukset muuhun USA-hulluuteen, joista Suomessa asuva ei voikaan tietää mitään.

Vaikka istun yksin kotona, voin tuntea yhteistä inhoa ja ihmetystä ja samalla kerätä vaikka Facetimessa omalle egolleni tärkeitä fiksuus pointseja. Vielä 10 päivää. Thank God for Fucking Trump.

Rokotuksista ei puhuta enää mitään. Vielä vähän aikaa sitten olin saamassa sellaisen tällä viikolla. Kuvittelen, että olisin saman tien ruvennut sosiaaliseksi ja ryhtynyt kyläilemään ja kutsumaan ihmisiä tänne muka illallisille. Se on tietysti naurettavaa. Rokotettu minäni olisi voinut illan mittaan kerätä huomiota pienillä, mutta muilta ohi menneillä trumpseilla. Niiden päiväys on tosin loppumaisillaan, mutta vielä voi sanoa Thank God for Fucking Trump.

Trump-saga siis lähestyy jonkinlaista kliimaksiaan ja kaikki mikä tulee 20.1. jälkeen on tavallaan lässähtänyttä; kuka nyt ex-presidentistä on kiinnostunut. Samanlainen kriminaali se on jatkossakin, nyt onneksi ilman ydinohjus nappuloita. 

Ja rokotukset karkaavat kauemmaksi. Miltä mahtaa Korona-virus tuntua ilman jatkokertomusta. Biden tuntuu kerta kaikkiaan tylsän asialliselta. Olen tietysti järkyttävän onnellinen, että hänet valittiin ja politiikasta katoaa jatkuva skandaalin haju. Mutta kuka nyt asiaa jaksaa kaiken aikaa kotona istuessaan. 

Sivuroolissa

Mitä tapahtuu elämän sivuroolia suorittavalle, kun aivoissa naksahtaa? Ei mitään. Ei sitten niin yhtään mitään. No, sohva muuttuu sängyksi, keittiö kissojen ruokalaksi, sohvan pääty koiraparan sängyksi 23 tuntia vuorokaudessa. Kun ei liiku, edes vessassa ei tarvitse käydä. Kun ei koko päivänä nouse sängystä ei tarvitse edes pukeutua, pestä hampaita tai käydä suihkussa. 

Kaikki vain on. Sotku sohvapöydällä kasvaa, kunnes pitää hakea uusi tuhkakuppi. Pähkinäpurkki kaatui eilen. Nyt sitä pitää väistellä, ettei tule astuneeksi pähkinöitä rikki tuhkakuppia hakiessa. 


Laatikko on täynnä kipulääkkeitä. Onneksi siellä on myös unilääkkeitä, joilla pääsee pakoon omaa stressiä. Se kasvaa aivoissa. Onneksi, sillä mikään muu ei liiku. Joskus pitää nousta, kun makuulta ei saa ikkunaa auki kissoille. Vessassa on onneksi yksi kissan vessa, joka tulee tyhjättyä silloin kun on pakko mennä pissalle. 


Kirja on audiona, joten ei tarvitse edes siirtää sivuja. Koiran ainoalla lenkillä voi kuunnella kirjaa, ettei omat ajatukset pääse valloilleen. 

Suurena vitsinä tilasin uimapuvun. Olisi ihanaa sukeltaa syvälle, tai oikeastaan vain vajota edes uimahallin veteen. Sopivan viileään, turkoosiin, pehmeään veteen. Mutta kuinka sinne pääsee käymättä suihkujen kautta. Joku oksentaa aivan varmasti nämä läskit nähdessään. Tai sitten jalkojen verisuonet jäävät kiinnostamaan lasta niin, että se kaatuu suihkun lattialle. Onneksi harva huomaa liikavarpaan, joka on jo monta senttiä iso. Ystäväni esitteli kauhuissaan omaansa, jota kumminkaan tuskin huomasi. Vedin äkkiä villasukan jalkaan. 

Tämä ihrarengas vyötäröllä ei poistu vaikka en söisi muuta kuin pähkinävoi-banaanileipiä keskellä yötä. Sen verran elämässä on sentään normaalia jäljellä, että kun tablettien avulla nukkuu kahdet päiväunet, ei oiken pysty nukkumaan koko yötä. 

Kohta tänne tulee avustajat. Joudun taas esittämään rooliani, joka on jo niin luontevaa, että en osaisi olla oma itseni vaikka kuinka yrittäisin. Serkkukin tulee käymään ja rooli menee päälle kokonaisiksi vuorokausiksi. "Kysy mitä sille kuuluu", "Mikä sen lapsista nyt asuukaan kotona", "Kuka niistä on se joka loukkaa itsensä koko ajan". Jatkuva ajatusten virta, joka on tosissaan outoa ja siksi niin rasittavaa. Entä miten mun äiti voi, entä sisko tai sen mies. Mistä minä niistä mitään tietäisin. Siskohan oli se suurin syy tänne muuttamiselle koska jollain ihmeellisellä tavalla kykenin sulkemaan pois hänen luonteensa päätöstä tehdessäni. Kuinka järjettömältä tuntuukin, että kuvittelin pääseväni täällä kiinni elämään siskon kautta. Kuinka uskomattoman hyvä olenkaan pettämään itseäni. 

Sisko teki saman kuin aika moni muukin. Heti kun olin saanut hänet pystyyn, hän häipyi. Kävi jopa hakemassa tavaraa ulkovarastosta tulematta edes kertomaan siitä. Pölli vielä ruohonleikkurinkin. Kaikki paskat jätti tänne. 

Nyt se ei muista kuulleensakaan siitä, että lupasi maksaa vuokraa sitten kun on rahaa. En edes jaksa muistuttaa. Kuinka syvästi inhoan tätä itsesäälin tunnetta. Se on luultavasti ikävin tunne, jonka kanssa joutuu elämään. Sitä kuvittelee pelanneensa jotain tärkeää paikkaa pelikentällä kunnes taivas tippuu niskaan. Mikä oikein kuvittelen olevani. Kaikkihan ovat minut jättäneet. Miksi kuvittelen, että minulla pitäisi olla oikeus ystäviin, elämään, vuorovaikutukseen, rahaan... Mistä olen voinut saada päähäni, että olen fiksu ja filmaattinen, ystävällinen ja empaattinen? 

Laskin päässäni velat. Sitten katsoin millaiseen asuntoon minulla olisi varaa. Se on kuin jonkin synkän eläimen ruokkimista. Tyyppi asuu rintakehässä. Kun sille näyttää yksiötä ristinummella, ikivanhaa toyotaa tai halpakaupan vaatteita, se innostuu pyörimään ympyrää, sen pitkät lonkerot kaivautuvat sydämeen ja aivoihin, se pyrkii ulos suusta ja se nyppii revennyttä olkapäätä niin pitkään, että kipu on lähes hallitsematonta. 

Olisipa tuo rintasyöpä nyt varmasti totta. Pystyykö siihen kuolemaan ennenkuin se menee luihin tai keuhkoihin? Se olisi aivan ihanteellinen, sillä kipu olisi yhdessä paikassa eikä jokaisen luun ytimessä niinkuin nyt. Kylläkai lääkäreiden on pakko lääkitä kipua vaikka potilas kieltäytyisi muista hoidoista. Pitääköhän asiaa googlailla? Keuhkosyöpäkään ei tunnu kovin mukavalta vaikka saan kuulemma sellaisen ihan varmaan. Se on näitä Auroran juttuja. Kirjottivat jopa jonkin reseptinkin joka liittyi jotenkin tupakanpolton lopettamiseen. 

Voi kunpa saisi olla tänään yksin, ettei vaan tulisi edes avustajat. En yhtään jaksa pelata kenttärooliani. Tämä on niin selvästi sivustakatsomis päivä. Onhan nyt perjantai ja kaikilla on suunnitelmia. 

Hyppää pilveen ja lillu tunteissa. Niin tehdään presidenttejä.

Grand Canyonilla on paikka, jossa park rangerit joka aamu käyvät katsomassa montako itsemurhan uhria siellä makaa. Kanjonin reuna on korkeammalla kuin pilven hattarat, ja juuri tuo paikka on kerta kaikkiaan kutsuu hyppäämään pilvien sekaan. Jälki voi olla aika rumaa, mutta sehän on sitten muiden murhe.

Ja sellaista viestintä nyt on: kohderyhmäläiset elävät pilvessä. Siellä ei ole kovia faktoja ja numeroita tilastoista nyt puhumattakaan. Pilvessä elellään tunteella. Vain sillä on merkitystä. 

Joo, joo, kuulostaa kaukaa haetulta aasin sillalta, mutta muistakaa jenkkien presidentin vaalit. Trump hyppäsi ties kuinka monta kertaa ja jollain käsittämättömällä tavalla onnistui vetoamaan pilvellä lilluviin tunteisiin. No, eihän se vaikeatakaan ole, kun ensin heittää jotain - ihan mitä tahansa - ja huomaa, että tämmöisiä tuntoja ihmisillä on. Sitä tunnetilaa jatkamalla ja voimistamalla ihmiset luovat tunnesiteen ehdokkaaseen. 

MV-sivuston on perustanut Bandidoksen ex-jäsen

En jaksaisi jauhaa medialukutaidon tärkeydestä, mutta nyt taas nyppii. Miten järkevät, sivistyneet ja fiksut ihmiset menevätkin uskomaan kaiken, mikä edes näyttää painetulta tekstiltä? Eikö kukaan todellakaan enää luota journalismiin, jonka roolin pitäisi itseasiassa korostua, koska kuka tahansa voi nyt julkaista mitä tahansa, missä tahansa ja miksi tahansa.

Lehden voi panna pystyyn vaikka rikollinen, jonka ainoa tavoite on tehdä rahaa medialukutaidottomien avulla. Nk. "uutisten" tekeminen ei vaadi edes kirjoitustaitoa, kunhan osaa kopioida niitä valmiille alustalle erilaisista "lähteistä". Jos lukijaparalle erikseen kerrottaisiin mistä mikin juttu on peräisin, tämä pystyisi edes jotenkuten ymmärtämään, että kyseessä on silkka huuhaa. Ikävä kyllä nämä lukijat eivät ole edes kiinnostuneita selvittämään kuka minkäkin "jutun" takana luuhaa.

Journalismi tarkoittaa asioiden julkaisemista mahdollisimman objektiivisesti, asian eri näkökannat huomioiden. Lukija voi luottaa laatujournalistien ainakin pyrkivän kertomaan asiat niinkuin ne ovat ilman minkäänlaista johdattelua. Toimittaja tutkii eri tahojen intressit, ymmärtää tai pyrkii ymmärtämään asian kontekstin ja miettii vasta sitten mitä ja kuinka suuresti asian julkaisee. Eikä hän toimi yksin, vaan asiaa harkitsevat uutispäällikkö ja päätoimittajakin, jos se on tarpeeksi hankala. Sen lisäksi toimittaja päälliköineen joutuu vastuuseen asioiden vääristelemisestä.

Juuri ny Volkkarin kurssi on romahtanut, koska se pyrki vääristelemään faktoja. Valehtelusta seuraa siis selkeä rahallinen menetys.

Kannattaisiko siis esim. tämän MV-sivuston "uutisia" miettiä tätä taustaa vasten, mutta käänteisesti. Mitä skandaalimaisempia juttuja se julkaisee, sitä enemmän se saa lukijoita ja sitä kautta mainoksia. Juttujen taustoilla ja totuudella ei ole asian kanssa mitään tekemistä.

Nettisivustot tienaavat siten, että ne näyttävät mainostajalle lukijamääränsä. Mainostaja ei välttämättä mieti hetken vertaa onko oikealta näyttävä sivusto oikeasti ammattitoimittajien tekemä julkaisu, kunhan sillä on suuret lukijamäärät. Toisaalta ammattimainen mainostoimisto kieltäytyy yhteistyöstä ihan minkä tahansa julkaisun kanssa.

Mutta mietitäänpä tätä: Minä olen Sundomin metsiä kierrellessäni huomannut, miten puissa kasvaa paljon naavaa. Olen jostain lukenut, että se tarkoittaa puhdasta ilmaa. Niinpä laitan pystyyn nyt niin muodikkaan start-upin, ostan jostain - netistä löytyy noin 10 minuutissa - viallisia kaasupulloja ja rupean myymään puhdasta ilmaa. Voin väittää, että se silittää rypyt tai kasvattaa hiukset kaljuuntuneelle. Tai voin väittää, että olen laihtunut "puhdasta" ilmaa hengittelemällä 13 kiloa. Noin minuutissa löydän netistä sopivat "ennen ja jälkeen" kuvat jokaiselle väittämälleni.

Nyt minulla on tuote, jonka tiedän olevan täyttä paskaa, mutta ei se mitään, minähän vain pyrin tekemään rahaa niin nopeasti, ettei kukaan ehdi tutkia mitä "happi"pullot oikeasti sisältävät.

Sundomin puhdas ilma pitää nyt markkinoida nopeasti ja tietysti sellaisille, jotka eivät niin kovin tarkkaan kysele "tieteellisten" tutkimusten perään. Pitää siis löytää media, jolla on paljon johdateltavissa olevia lukijoita. Jep, jep, arvasit heti kehen otan yhteyttä.

Kysyn MV:ltä mikä se heidän lukijamääränsä oikein on. Saan tietää, että sivustolla on xxx tuhatta lukijaa ja että xxx ihmistä jakaa juttuja esim. Facebook-sivustolla. Kuulostaapa hyvältä. Rupean netistä pöllittyjen kuvien ja tietysti "tutkimusten" avulla rakentamaan ilmoitusta Sundomin puhtaasta hapesta. Koska sekä minä että ilmoitustilan myyjä tiedämme olevamme nk. ketun häntä kainalossa, ei ilmoitustilakaan maksa maltaita. Mutta rahaahan me teemme, sillä tuotteeni on ilmaa aivan samoin kuin MV:n jutut.

MV-sivusto kaivaa esiin mitä karkeampia postauksia ja laittaa ne sivuilleen. Ylen tai Hesarin toimittajat joutuvat kaivamaan esiin totuuden, joten ne ovat aina surkeasti paljon tylsempiä. Minä ja happipulloni emme ikinä pystyisi ostamaan ilmoitustilaa Hesarista emmekä me sinne haluakaan, ettei kukaan järkevä vain rupeaisi tutkimaan tuotettani liian tarkkaan.

Kun ystäväni Kari selitti minulle internettiä joskus 90-luvun alussa, muistan kuinka jouduimme suureen sanaharkkaan. Minä olin journalismin lisäksi opiskellut Saksan kulttuurihistoriaa ja arvannette mitkä kauhukuvat nousivat hakematta mieleeni. Ymmärsin Karin näkemyksen, että on hienoa demokratiaa, kun jokainen saa äänensä kuuluviin. Olin kuitenkin liian läheltä nähnyt miten saksankielen professorini vieläkin kärsi Hitler-jugendiin kuulumisestaan tai mitä oli tapahtunut, kun hyvää tarkoittava päätoimittaja oli mennyt hieman värittämään totuutta amerikkalaisessa lehdessä.

Journalismin opinnoissa oli yksi erityisen pelätty kurssi. Sen läpäisi meidänkin kurssiltamme vain 12 niistä 38:sta, jotka aloittivat sen. Kurssi piti ottaa muistaakseni kolmannen vuoden aikana ja sitä opetti maailmankuuluksi sittemmin tullut Anthony Hillerman. Hänen näkemyksensä oli, että yhdestäkään niistä varmaan 50:stä kirjoittamastamme uutisesta, ei voinut saada täysiä pisteitä, sillä kukaan ei pysty täydelliseen objektiivisuuteen. Se kurssi oli kovinta oppia siitä, miten totuus pitää aina pyrkiä esittämään ilman kiertoilmaisuja, niin tarkasti kuin mahdollista.

Olin käyttänyt sanaa "notorious" kuvaamaan NewYorkia jonkin uutisen yhteydessä. Kävimme pitkän keskustelun siitä voiko sanaa käyttää, vaikkakin juttu kuvasi kaupunkia melko pahamaineisena.

Sillä kurssilla meidän piti editoida mm. NewYork Timesin, Boston Globen ja WallStreetJournalin juttuja paremmiksi. Se oli yksi pelottavimmista tehtävistä, mutta selvisimme siitäkin tuijottamalla jokaista sanaa ja yrittämällä pähkäillä voisiko senkin sijaan käyttää jotain vielä objektiivisempaa ilmaisua.

Sellaista on totuuden etsimisen opiskelu.

Vain sellainen lukija, joka saa eteensä täyttä faktaa, kykenee muodostamaan oman mielipiteensä ja toimimaan järkevästi päätellessään ketä aikoo vaaleissa äänestää. Ja sehän on suurin mahdollisuus minkä demokratia meille tarjoaa.

Ylös sohvalta ja mukaan vaan, tai sitten ei

Kivut, tietoisuus oman itsensä rajallisuudesta, lihominen.... maailma on täynnä syitä jäädä tuleen makaamaan. Ikävä kyllä tulitus tulee telkkarista ja sivuuttaa useimmiten verkkareissa, joskus jopa yöpaidassa, makaavan mytyn. Mytty muistuttaa elävästi Saimaan norppaa, kun se silloin tällöin nousee pystyyn. Mitään söpöä siinä ei ole, mutta muoto on jotakuinkin samanlainen.

Päivätolkulla mytty yrittää motivoida itsensä ulos. Se tuntee syvää syyllisyyttä koirastaan, joka läheisriippuvaisena ei lähde sen luota kuin juuri ja juuri pissalle. Sen se tekee luikahtamalla ulos ikkunasta, joka on auki lähinnä kissojen vuoksi. Ettei tarttisi koko ajan nousta ja leikkiä kissaportsaria. Mytty joutuu välillä nousemaan, koska koira ei vieläkään osaa tulla ikkunan kautta takaisin. Kuinka se voikin olla niin kömpelö. Onneksi se osaa koputtaa oveen tömäyttämällä sitä kahdella tassullaan.

Metsässä kasvaa sieniä. Siellä tuoksuu kostealta jäkälältä ja päivällä hyttysiä on vain vähän. Mytty yrittää muistuttaa mieleensä ihanan pikkureitin, jonka se on koiransa kanssa joskus kehitellyt jokapäiväistä (??!!) lenkkiä varten. Se yrittää kehittää mieleensä kuvia kauniista, karusta saaristometsästä, jota sen läheltä löytyy. Tai siitä mahtavasta pikku kuusikosta, jossa kasvaa sammalta. Kivikon reunalla on jo varmaan kanttarelleja. 

Kaupungissa soi blues. Soittajat ovat kavereita ja yleisö on täynnä ystäviä. Mytty yrittää muistella, miten kaverin mies talutti hänet iloisesti taksiin, kun jalka ei aivan osunut toisen eteen. Ja kuinka hauskaa kaikilla oli. 

Ruusut meinaavat kaatua ja pioni kukkii viimein. Kaikki tarvitsevat tukea, jopa kukat. Alennusmyyntejä on sellaisissakin kaupoissa, joista mytty ei ole ikinään kuullut. Puutarhamyymälöistä saisi kukkatukien lisäksi vaikka kahdella eurolla lisäystä terassilla oleviin kukkalaatikoihin. 

Yli 80-kymppinen äiti haluaisi kauppaan. Kissanruuat ovat aivan lopussa ja imuri syttyi palamaan. Kuitit ovat levällään ruokapöydällä, mutta mytty ei millään jaksa etsiä imurin kuittia. Olisi helpompi toimittaa tiedot kauppaan ja maksaa heille vitosen kuittiviidakon setvimisestä, mutta kun ei jaksa.

Mytty laskee edellisen vuorokauden nukkumiset ja toteaa, että 24 tunnin sisällä voi nukkua 10 tunnin yöunet ja kolmen tunnin päikkärit. Väsyttää. 

Niinkuin aina ennenkin mytty huomaa etsivänsä netistä pakoreittiä. Uusi koti 40 000 euron mökissä? Siellä pitäisi tehdä remonttia vaikka kuinka ja siksi mytty viettää kolme tuntia pinterestissä. Pikkuhiljaa, kuin hiipien, mytty rupeaa suunnittelemaan sekä pikkuisen mökin, että oman talonsa keittiötä. Ensin kaikki keskittyy mökkiin, jonka kuvat ovat silmien edessä koko ajan tutkinnan aikana. Omaan kylään on perustettu antiikki- ynnä romukauppa. 

Saisiko vanhasta kauppakaapista keittiösaarekkeen, mahtuisiko halpis piironki kesken jääneeseen remonttihuoneeseen... Ottaisiko kauppias vaihdossa 50-luvun nojatuolit, joita mytty on meinannut päällystää jo kahdeksan vuotta? Verhoilukirja on kamalan kallis ja aivan liian yksityiskohtainen. Ei yksi nojatuoli voi tarvita viittätoista eri työvaihetta.

Pinterest rupeaa kuitenkin toimimaan. Mytty pääsee melkein ulos, mutta rupeaa sitten kirjoittamaan tätä typerää blogia. 

Hyvää yötä, kello on 12:30 ja kaikki hyvin.

Motivoivan palautteen tärkeys

Olen muutaman kuukauden tehnyt töitä yritykselle, joka näkee joka aamu asiakkailta tulleen palautteen. Huh. Yritämme yhdessä nostaa pojojamme, mutta välillä asiakasta ei miellytä mikään.

Empiirisen tutkimukseni perusteella ymmärrän vielä entistäkin paremmin feedbackin merkityksen. Naamani valahtaa ja kahvi menee väärään kurkkuun, jos luen ärtyneen asiakkaan vuodatuksen aamulla. Ikävä tunne jatkuu pitkälle päivään. Toisaalta iloinen ja ihana teksti kannattelee sekin pitkälle päivään ja työn tekeminen on mielekästä ja tuottaa iloa.

Pienen työryhmämme keskenäinen kommunikointikin on palautteen sävyttämää. Joskus on mukava höpötellä ja kysyä kuulumisiakin, kun taas toisina päivinä viestittelemme vain pelkkää asiaa.

Olen ollut johtavassa asemassa ehkä liiankin varhain jo reippasti alle kolmekymppisenä. Muistan kuinka yllättävältä tuntui, että mainostoimiston ammattilaiset ihan oikeasti tekivät mitä pyysin - miten nuo monet minua vanhemmat alan konkarit viitsivätkin kuunnella minua ja osasinkohan yhtään olla kannustava?

Missään nimessä en antanut palautetta - positiivista tai rakentavaa - tarpeeksi usein.

Onneksi sain olla ison kansainvälisen viestintätoimistoketjun opissa yli 20 vuotta ja sittemmin opin tietysti paljon sisäisestä viestinnästä. Vaikka aktiivisen urani aikana olin pahojen kriisien keskellä jopa tilanteissa, joissa ihmisiä oli kuollut, koin silloinkin sisäisen kommunikaation rakentamisen asiakasyritykselle kaikista haasteellisimmaksi. (Tietysti kyse oli paljon myös vanhojen johtajien asenteista.)

Yrityksen tehokkaan toiminnan kannalta on järjettömän tärkeää muistaa palaute koko ajan. Vuosittainen kehityskeskustelu ei riitä yhtään mihinkään vaan kaikentasoisia esimiehiä pitäisi kannustaa palautteen antamiseen ja järjestää heille työkalut siihen. Yritysjohdon pitää hankkia viestintäihmisten apua, jollei se itse keksi palautteen antamisen metodeja.

Medialukutaito?

Miksi päättäjien on niin mahdottoman vaikea ymmärtää medialukutaitosanan merkitystä? Kyse ei ole siitä, että jokaisella on mahdollisuus internettiin, tablettiin, läppäriin tai telkkariin. Kyse on siitä, että median käyttäjä ymmärtää MISTÄ ja KENEN TOIMESTA hänelle tarjoiltu sisältö on peräisin. Miksi juttu on julkaistu, mitä sillä oikeasti halutaan aiheuttaa, mitkä ovat todelliset tarkoitusperät, kuka on maksanut siitä, että sisältö on siinä missä on, mistä materiaali on kopioitu ja kuka sen omistaa...
Lukiossa käsitellään medialukutaitoa yhdellä kurssilla "jonkin verran" eli niin paljon, että muutama haastattelemani tyyppi juuri ja juuri muistaa, että aihe on mainittu. Huh, huh. 


Aloittelen blogiani, jossa haluan silloin tällöin kertoa huomioitani maailmasta.